Runonlaulanta

Kyläyhdistyksen puheenjohtaja, tutkija, kotitarvekalastaja Tero Mustonen
tammikuu 2009


Selkien vaaroilta on tallennettu vielä 1800-luvun lopussa suomalais-karjalaisen alueen kansanrunoja. Tähän aineistoon on kuulunut eeppisten laulujen lisäksi loitsumateriaaleja. Aineistosta osa on tallennettu Suomen kansan vanhat runotarkistoon, joka on osa kansanrunousarkistoa.


Monesti ihmisiä kiinnostaa, miksi vanha kansanrunous katosi. Lainaan tässä Väinö Salmista, joka pohtii kirjoituksessaan Miksi vanha runo kuolee (1922), ”mitkä seikat olivat syynä niiden (runojen) häviämiseen ja katoamiseen?” (emt. 1922: 184). Häärunot, kokkotanssimme, olivat paikallisyhteisöjen suuren juhlan aikaa. Ne ovat säilyneistä lähteistä selkeimmin koko kylän ja suvun rituaalisia tiloja, missä myyttiset
suhteet, olemukset ja laulut olivat läsnä.


Suomen ja Karjalan osalta Salminen toteaa: ”On ymmärrettävissä, miksi häärunot hävisivät käytännöstä Länsi-Suomesta, Savosta ja luterilaisesta Karjalasta. Pappien saavuttua yhteisöön siellä ei uskallettu viettää häitä vanhoin menoin eikä siellä ole laulettu häärunoja. Sellaisissa heimoissa, suvuissa ja kylissä häviää häärunojen
laulamistaito. Niin on käynyt monissa kylissä. Kaikenlaisia taikoja ja pikkutemppuja voidaan kylläkin häissä edelleen harjoittaa, mutta häärunot on kokonaan unohdettu sen vuoksi, ettei niillä ole mitään käytäntöä. Niitä ei voitu, kuten taikuutta tai loitsuja, harjoittaa hiljaisuudessa. Kukapa julkeisi papin ja lukkarin kuullen panna toimeen
pari päiväkautta kestävän laulunäytelmän, jossa morsiamen ja sulhasen puolet laulavat pakanallisina pidettyjä runoja. Niinpä on Suomessa yhden ainoankin kyllin kansanomaisen kirkkoherran aikana hävinnyt häärunojen laulutaito käytännöstä ja muistista.” (emt. 1922: 187).


Salminen päättää puheenvuoronsa toteamalla, että ”vanhan suomalaisen runon häviämiseen vaikuttavat myös sen muoto, esitystapa ja sisältö. Se on syntynyt toisenlaista kehityskantaa ja oloja varten. Sen luonnollisuus ja koruton jalomuotoisuus jäävät nykyaikaisille ihmisille vieraiksi. Ulkonaiset syyt ovat lyhyesti lueteltuina: vieraiden kansojen ja kulttuurien painostus, kristillinen kirkko, uudenaikaiset tavat, menot, leikit ja tanssit, rauhattomat olot ja vilkas liikenne, uudenaikaiset soittovälineet ja loppusoinnilliset laulut. Luku- ja kirjoitustaito ehkä sittenkin
kaikkialla nopeimmin hävittää vanhan runon” (emt. 1922: 193).




Lähteet
Salminen, Väinö. Miksi vanha runo kuolee. teoksessa Kalevalaseuran vuosikirja 2 -
1922. Helsinki: WSOY, 1922.

Sivuilla paikalla

There are currently 0 users and 1 guest online.

Lisätietoja